Kritiker
Mieheydestä, naiseudesta ja suomalaisuudesta
Suomalainen proosa 2000-luvulla

Den nyaste finska lyriken verkar skörda segrar var den går, tidskrifter och antologier ger den sin uppvaktning, men vad vet de nordiska tidskriftsläsarna om strömningarna inom den finskspråkiga prosan? I en intervju med poeten Leevi Lehto i förra numret av Kritiker frågar Annelie Axén om det verkligen är så att finsk prosa har vuxit fast i frågor om nationell identitet och könsstereotypier medan poeterna får allt det roliga och Lehto bekräftar (med visst ursinne) bilden. Med fördomsfri nyfikenhet bad Kritiker kulturjournalisten Jarmo Papinniemi, chefredaktör för litteraturtidskriften Parnasso, att skriva en essä om den allra nyaste finska prosan.

Jarmo Papinniemis «Om manlighet, kvinnlighet och det finska: Finsk prosa på 2000-talet», kan man läsa i svensk översettning i Kritiker #6.
Kulttuurintutkija Mikko Lehtonen tokaisi kesällä 2007 lehtihaastattelussa tarjoavansa mielellään oluet sille, joka löytää suomalaisen miehen kirjoittaman romaanin, jonka aiheena ei olisi miehen kriisi. Kyseessä on vitsi, mutta vain puolittainen: lähes jokainen suomalainen mieskirjailija todellakin kirjoittaa miehen olemisesta, ja naiskirjailijoiden keskeinen aihe puolestaan on heidän oma naiseutensa. Lisäksi lähes kaiken suomalaisen romaanikirjallisuuden aiheena on, tavalla tai toisella, Suomi ja suomalaisuus. Suomalaisuus nähdään toisaalta kansanluonteen kautta, toisaalta historian valossa; ja kun suomalainen puhuu historiasta, hän puhuu toisesta maailmansodasta ja vuoden 1918 sisällissodasta. Sen kauemmas ei katse yleensä kanna. Nämä väitteet lähtökohtanani käyn nyt tutkailemaan uutta suomalaista proosakirjallisuutta, erityisesti niitä kirjailijoita, joiden tuotantoa on käännetty ruotsiksi. Monen keskeisen nykykirjailijan tuotantoa on jo ruotsinnettu, mutta on otan esiin myös sellaisia edustavia ja kiinnostavia teoksia, joiden ruotsintaminen avartaisi ja terävöittäisi suomalaisen nykyproosan kokonaiskuvaa.

Yksi kiinnostavimmista suomalaisista nykykirjailijoista asuu ja kirjoittaa Göteborgissa. Asko Sahlberg (s. 1964) on kirjoittanut lyhyessä ajassa vahvan ja moni-ilmeisen romaanituotannon, jonka sävyt vaihtelevat eksistentiaalisesta synkeydestä lakoniseen ironiaan ja tietoisen vanhahtavaan kielimaalailuun. Sahlbergin ensimmäinen romaani Pimeän ääni (2000) aloitti Göteborgiin sijoittuvan trilogian. Sarjan muut osa ovat nimeltään Hämärän jäljet (2002) ja Paluu pimeään (2006). Romaanisarjassa nimetön suomalaismies kulkee pimeitä Göteborgin katuja ja kohtaa taustaltaan ja olemukseltaan hämäriksi, vieraiksi jääviä ihmisiä. Norjalaisilla on tietääkseni termi ”suomalainen tv-draama”, jolla kuvataan hidasta lohdutonta tapahtumattomuutta. Samalla termillä voisi kuvata myös Sahlbergin trilogiaa – paitsi että romaanisarjan kuluessa näkyviin vilahtelee myös valoisampia sävyjä, etenkin kohtauksissa joissa mies toimii kehitysvammaisten hoitajana ja kykenee kohtaamaan toisten ihmisten hyvyyden. Olennaista on panna merkille Sahlbergin äärimmäisen hiottu ja tarkoituksenmukainen kieli, joka antaa lukijalle suuren nautinnon huolimatta kuvatun maailman lohduttomuudesta.

Hämärä-trilogian tapaisesta itsensä etsimisestä on kyse myös Sahlbergin romaanissa Eksyneet (2001, ruots. 2003). Nuorten, pakomatkalle ajautuneiden päähenkilöiden sekä heidän ympäristönsä kuvaus on erittäin pelkistettyä ja olennaiseen keskittyvää. On the road –henkinen romaani sijoittuu laajalle alueelle ympäri Suomen, muta samalla se kurkottaa rohkeasti kohti ihmissielun takalukkoja ja onnistuu aukomaan tuskan ja pelon sinetöimiä ovia. Kuten Sahlbergin monissa romaaneissa, läheisyys ja rakkaus pystyvät kuin pystyvätkin tarjoamaan ainakin hiukan lohtua eksistentiaalisen ahdistuksen kouriin joutuneille päähenkilöille. Asko Sahlberg kuuluu kertojana suomalaisen 50-luvun modernismin perillisiin: pelkistys ja karsinta ovat korkeita hyveitä, koristeellisuutta ja paatosta on vältettävä kaikin keinoin. Tämän tyyli-ihanteen nousuun on selkeä syy: Toisen maailmansodan ja sitä edeltäneen vuosikymmenen aikainen kielenkäyttö oli niin mahtipontista ja ideologian kyllästämää, että kielen puhdistaminen tuli välttämättömäksi, asiat oli sanottava ”niin kuin ne ovat”.

2000-luvun mittaan suomalaista pelkistyksen ihannetta – joka on läheistä sukua myös Hemingwayn kuivalle, rivien välit täyteen lataavalle proosalle – on myös kritisoitu. Sitä on pidetty miehisenä, tunteettomana ja turhan ankarana tapana kuvata maailmaa. Kirjailija Tuula-Liina Varis on käyttänyt tästä tyylistä nimitystä ”koivuklapiproosa”. Luonnehdinta synnytti kovemman kiistan kuin olisi ollut syytä: luultiin että siinä nainen haukkuu miehiä, vaikka tarkoitus oli vain luonnehtia. Kuiva koivuhalkohan on tavattoman käyttökelpoinen esine, jolla on oma esteettisyytensä ja erittäin korkea lämpöarvo. Varis tarkoitti vain sanoa, että pelkistetyn, vähässä paljon sanovan proosan rinnalla – ei siis tilalla – voisi hyvin olla tilaa myös rönsyilevämmälle, vähemmän keskitetylle kertomisen tavalle.

Syntyneessä vastakkainasettelussa miehiä pidettiin karun, karistun lauseen edustajina ja naisia maalailevamman kerronnan edustajina. Mutta todellisuus on aina vähemmän yksioikoinen kuin lehtien palstoilla käydyt kulttuuridebatit: syksyllä 2004 Asko Sahlberg, modernististen lauseiden mies, julkaisi laajan romaanin joka sijoittuu Suomen sisällissotaan ja joka on kieleltään erittäin koristeellinen ja tunnelmoiva.

Tammilehdon (ruots. 2006) tapahtuma-aikana ovat vuoden 1918 sisällissodan loppuhetket ja niitä seuranneet vihanpidon viikot, näkökulmahenkilöinä joukko onnettomia ihmisiä molemmin puolin jakolinjaa. Suhtautumisessa sotaan Tammilehto on varsin tyypillinen nykyromaani: se ei kysele sodan poliittisten taustojen perään eikä etsi syyllisiä sen paremmin punaisten kuin valkoistenkaan joukosta. Sota on otettu kuvauksen kohteeksi siksi, että se muodostaa dramaattisen taustan jota vasten ihmisen psyykestä kumpuavat voimakkaat vietit pääsevät esiin.

Aivan samoin on laita Leena Landerin (s. 1955) romaanissa Käsky (2003, ruots. 2005), jossa siinäkin näytellään tiivis, seksuaalisuuden ja väkivallan höystämä draama vastapuolilla vuoden 1918 sotaan osallistuvien henkilöiden kesken. Romaanissa sotatuomarin luo saapuu rähjäinen jääkäri mukanaan puhumaton naispuolinen punavanki. He ovat olleet viikon saaressa keskenään – syistä, jotka paljastuvat tuomarille ja lukijalle pikku hiljaa.

Tässäkin romaanissa ihmiset sortuvat sotatilan nimissä törkeisiin raakuuksiin. Taustalla kajastavat sodan yhteiskunnalliset syyt, sorto ja eriarvoisuus, mutta etualalle nousevat ihmisen psyyken pohjalla vellovat kaunat, katkeruudet ja vietit. Lander kuvaa lapsiin kohdistuvaa julmuutta, sukupuolisen halun kietoutumista valtasuhteisiin, menneisyyden läsnäoloa nykypäivässä.

Lisämausteen romaaniin tuo se, että kuolemantuomioita langettava tuomari on siviiliammatiltaan kirjailija. Historiasta tiedetään, että myös todellisissa sodissa kirjailijat, taiteilijasielut, ovat tilanteen tullen olleet valmiita liittymään teloittajien joukkoon. Miksi, kysyy Landerin romaani.

Sisällissodasta on pian 90 vuotta, silminnäkijöitä on elossa hyvin vähän. Se ei vähennä tuon julman sodan kiinnostavuutta kirjallisuuden aiheena. Painotukset eivät ole tällä hetkellä poliittisia vaan psykologisia, mutta tarve sodan ja julmuuksien selvittämiseen kirjallisuuden avulla on edelleen suuri. Miten on mahdollista, että meidän tavalliset, kaikille hyvää tahtovat isoisiemme isät ryhtyivät tilaisuuden tullen tappamaan toisiaan? Sahlbergin ja Landerin sotaromaanit olivat kumpikin ilmestymisvuotenaan ehdolla Finlandia-palkinnon saajaksi, ja ne täyttävät hyvin tuon palkinnon nimeenkin sisältyvän, julki lausumattoman ajatuksen kansallista identiteettiä hahmottavasta proosasta.

Suomalaisissa toista maailmansotaa käsittelevissä kirjoissa on painopiste siirtynyt viime vuosina ja vuosikymmeninä yhä enemmän kotirintamalle. Taistelujen sijasta sotakirjat käsittelevät sota-ajan aineellista puutetta ja äitien ikävää – poikkeusolojen arkea. Näkökulma on usein lapsen, mikä on luonnollista, sillä sota-aikana lapsuutensa kokeneet ovat tulleet muisteluikään.

Sotaa käsittelevässä kirjallisuudessa ja sen vastaanotossa on korostunut myös sen tosipohjaisuus: sodasta kertovan romaanin, niin fiktiivinen kuin se onkin, täytyy noudattaa yleisesti hyväksyttyä historianäkemystä, jotta lukijakunta ottaisi sen omakseen.

Malliesimerkki 2000-luvun sotakirjallisuudesta on Eeva Kilevn (s. 1928) Rajattomuuden aika (2001, ruots. 2005), joka kertoo jo lajityyppimääreellään, että nyt ollaan tekemisissä totuuden kanssa: etulehti kertoo, että kyseessä on ”muistelmaromaani”. Muistelemisen kohteena on lapsuuden Karjala, jonka pieni, sodan syttyessä 11-vuotias ja päättyessä 16-vuotias Eeva joutuu jättämään taakseen. Eeva Kilpi joutuu satojentuhansien karjalaisten mukana siirtolaiseksi omassa maassaan, eikä olekaan ihme, että hänen kirjansa saavutti laajan vastakaiun.

Romaanin – tai siis muistelmaromaanin – aikajänne ulottuu vuoteen 2000, jolloin vietetään talvisodan päättymisen 60-vuotisjuhlaa. Juhlallisuuksia kuvatessaan Kilpi tiivistää sen, mistä koko hänen sukupolvensa yhteisessä kokemuksessa on kysymys:

”Silloiset lapset, monet minua paljon enemmän kärsineet, ovat myös sotaveteraaneja, hiljaisia kuin eläimet, mukana kulkijoita, jotka aikanaan ottivat vastuun Suomesta, sen kulttuurista, töistä ja seuraavasta polvesta.”

Toista maailmansotaa käsittelevä suomalainen kirjallisuus on kuitenkin huomattavasti moniäänisempää. Tässä kannattaa mainita kolme romaania, joiden kuva ihmisistä sodassa on vähemmän sovinnainen.

Kauko Röyhkän (s. 1959) romaani Kaksi aurinkoa (1996, ei ruots.) liikkuu rintamalla ja sen takana viihdeorkesterin mukana. Kyseessä on oikeastaan pikemminkin taiteilija- kuin sotaromaani: Röyhkän kuvaama yhtye etsii omaa musiikkiaan ja omaa saundiaan piittaamatta siitä, että ympäröivä yleisö janoaisi ennestään tuttua viihdettä. Romaanissa kuvataan myös saatananpalvontamenoja sekä suomalaisten naisten ja saksalaisten upseerien välisiä sado-masokistisia suhteita. Röyhkän romaanin ihmiskuva on hyvin raadollinen ja raju, muttei kuitenkaan yliampuva. Tämänkin romaanin perimmäinen viesti on sama kuin Asko Sahlbergilla, Leena Landerilla ja monella muulla: sotatilanne vapauttaa ihmisyksilössä piilevät pimeät voimat.

Jari Tervon (s. 1959) Ohrana (2004) sijoittuu vuoden 1944 pommitusten aikaiseen Helsinkiin, joka näyttäytyy vakoilijoiden ja vastavakoilijoiden pelikenttänä. Sota-aika on tehnyt ihmisistä monikasvoisia pelureita, eikä kenenkään tarkoitusperien vilpittömyyteen voi luottaa. Romaani on Tervolle ominaiseen tapaan juonellinen ja jännittäviä käänteitä täynnä, mutta se lähestyy myös historiankirjoitusta: arkistolähteiden rohkeaan tulkintaan nojaava kirjailija kertoo näkemyksenään, että yksi ovela mies huijasi neuvostoarmeijan pommitusjärjestelmää ja säästi Helsingin täydeltä tuholta.

Alussa väitin, että suomalaisuus ja oma sukupuoli-identiteetti ovat suomalaisen kirjallisuuden keskeisimmät kysymykset. Tältä kannalta katsoen Kari Hotakaisen (s. 1957) Juoksuhaudantie (2002, ruots. 2004) on viime vuosien keskeisin suomalainen romaani, sillä siinä mieheyden ja suomalaisuuden pohdinta on viety oivaltavassa muodossa kenties kaikkein pisimmälle.

Romaanin taustalla on, kuten nimestäkin huomaa, sota. Hotakaisen analyysin mukaan suomalainen mies on eksyksissä, kun sota ja jälleenrakentaminen eivät enää anna hänelle suurta kertomusta, jonka puitteisiin asettaa itsensä – etenkin, kun naiset ovat emansipoituneet ja vieneet mieheltä perinteisen suojelijan ja elättäjän roolin. Hämmennyksissään Matti tulee lyöneeksi vaimoaan, minkä seurauksena vaimo lapsineen lähtee pois kotoa. Nyt Matti rakentaa itselleen suuren kertomuksen: hän uskoo, että hankkimalla perheelle kodiksi omakotitalon – sellaisen talon, jonka sodasta palannut rintamamies on rakentanut omalle perheelleen – hän saisi takaisin miehisen kunniansa ja samalla perheensä.

Juoksuhaudantiestä kasvaa satiirinen kuva nyky-Suomesta. Ihmiset tyypitellään siinä valitsemansa asumismuodon mukaan – Hotakaisen huomiot kerrostaloasukkaista, rivitalossa viihtyjistä, omakotiasujista jne. ovat herkullisia, ja hänen ideansa lähestyä asumista sivuhenkilöksi otetun kyynisen kiinteistönvälittäjän kautta on erittäin oivaltava.

Hotakainen ei ole yksin identiteettinsä hukanneen nyky-miehen kuvaajana. Hänen veroisensa miehen kriisin lempeänä pilkkaajana on Petri Tamminen (s. 1964), joka on itsekin maininnut, että riittämättömyyden tunne on koko hänen tuotantonsa ydin.

Ruotsinnetussa romaanissaan Väärä asenne (2000, ruots. 2002) Tamminen kuvaa nuorta miestä, joka alkaa isäksi tultuaan pelätä kirjaimellisesti kaikkea. Luulosairaus kumpuaa sisäisestä epävarmuudesta, jonka Tamminen jalostaa taidokkaaksi tragikomediaksi. Päähenkilön mieleen muistuu menneisyydestä tapaus, jolloin hän ilahtui sairaalassa lääkärin löydettyä mahalaukusta tulehduksen. Arka mies iloitsi siitä, ettei ollut vaivannut poliklinikkaa turhaan.

Tammisen miehet ovat sisältä pehmeitä, mutta yrittävät olla päältä kovia. He eivät koe omakseen suomalaisen miehen normia, joka on asia- ja suoristuskeskeinen, rento ja kaikki tilanteet hallitseva; silti he yrittävät täyttää tuon normin, ja siitä syntyy Tammisen tuotannon perusristiriita.

Realismin pakkopaidasta on vapautunut myös Johanna Sinisalo (s. 1958), jonka esikoisromaani Ennen päivänlaskua ei voi (2000, ruots. 2002) on yksi omalaatuisimpia suomalaisia romaaneita. Siinä mies ottaa luokseen asumaan pihalta löytämänsä peikon, ja heidän välilleen kehkeytyy homoseksuaalinen rakkaussuhde. Homoudessa ei sinänsä ole mitään outoa, sillä Sinisalon romaanin maailmassa homoseksuaalisuus on normi; mutta peikkohahmo edustaa romaanissa toiseutta hyvin mielenkiintoisella tavalla; se on melkein ihminen mutta ei aivan, ja peikon kautta tulevat näkyviin psyyken tiedostamattomiin kerroksiin kätketyt toiveet ja pelot.

Sinisalon teos on huomionarvoinen myös siksi, että se on olemukseltaan harvinaisen tekstuaalinen. Se sisältää runsaan määrän viitteitä erilaisiin ”lähteisiin”: internetiin, tietokirjallisuuteen, klassikkoromaaneihin. Lähteet eivät ole oikeita, vaan kirjailija on keksinyt ne – myös Väinö Linnan Tuntemattomasta sotilaasta löydetyksi väitetyn peikkokatkelman.

Sinisalon rinnalle voi tässä yhteydessä nostaa Leena Krohnin (s. 1947), joka tutkii tuotannossaan todellisuuden luonnetta ja ihmisen olemusta suhteessa keinotekoiseen kone-elämään tai hyönteisiin. Krohnin kysymyksenasettelu ylittää siis kansalliset ja sukupuoleen liittyvät rajat, kuten nähdään vaikkapa hänen romaanistaan Pereat Mundus (1998, ruots. 2001), jonka aluksi Håkan-niminen mies käy keskustelua itsestään tehdyn koneellisen kopion kanssa. Romaanin eri luvuissa kohdataan yhä uusia Håkaneita, milloin pää- tai milloin sivuroolissa, mutta kyseessä ei ole sama persoona. Näin Krohn kyseenalaistaa monia peruskäsitteitä, kuten yksilöllisen identiteetin ja romaanin yhtenäisyyden.

Sinisalon ja Krohnin tapainen teksteillä ja niiden olemuksella leikkiminen on uudessa suomalaisessa kirjallisuudessa valitettavan harvinaista. Olemme yhä eeppisen realismin maa.

Suurin osa uudesta ruotsinnetusta suomalaisesta kirjallisuudesta on syystä tai toisesta naisten kirjoittamaa. Eniten on viime aikoina käännetty Anja Snellmania (ent. Kauranen, s. 1954), joka onnistuu kerran toisensa jälkeen tarttumaan johonkin yleisesti kuohuttavaan, suurta yleisöä kiinnostavaan aiheeseen: hän on käsitellyt mm. naisiin kohdistuvaa väkivaltaa, työpaikkakiusaamista, äidin kuolemaa. Uusimmassa romaanissa Lemmikkikaupan tytöt (2007, ei vielä ruots.) on aiheena prostituutio ja se, kuinka nuoret tytöt omaksuvat aikuisilta sellaisia itsensä esille tuomisen tapoja, jotka saattavat hyvin herkästi syöstä heidät hämärän seksiteollisuuden uhreiksi.

Snellmanin tuotannosta voi – useiden suomalaisten dekkarikirjailijoiden ohella – käydä samanlaista keskustelua, jonka Daniel Sjölin on aloittanut Ruotsissa: nykyään tuntuu olevan suosiossa sellainen kirjallisuus, joka ”käsittelee” jotakin ajankohtaista aihetta ja josta toimittajien on helppo tehdä juttuja. Tällaisten ajankohtaispamflettia lähestyvien romaanien elinaika saattaa jäädä hyvin lyhyeksi.

Hupaisa – eikä lainkaan suomalaista mediaa imarteleva – esimerkki hetkellisesti kohauttavasta mutta sitten katoavasta kirjasta on Suomen tuolloisen eduskunnan puhemiehen Riitta Uosukaisen omakohtainen kirja Liehuva liekinvarsi. Kirja koostuu avoimista kirjeistä, jotka Uosukainen osoitti mm. poliitikkotovereilleen. Kirja sisälsi myös Uosukaisen aviomiehelle osoitetun rakkaudentunnustuksen, jossa hän kirjoittaja kertoi harrastavansa seksiä aviomiehensä kanssa ja vieläpä nauttivansa siitä. Tästä ”paljastuksesta” noussut mediakohu oli suunnaton, koko Suomi tuntui menevän hetkeksi suunniltaan.

Kirjailija Kari Hotakainen tympääntyi seksikohusta siinä missä moni muukin, mutta hän käänsi negatiiviset tunteensa voitokseen ja kirjoitti tunnustuksellisuutta ja elämäkerrallisuutta satirisoivan romaanin Klassikko (1997). Se sisältää kuvauksen kirjailija Kari Hotakaisesta ja hänen kuvitteellisista päiväkirjoistaan, joiden ”paljastuksien” avulla olisi tarkoitus tehdä hänen romaanistaan myyntimenestys. Nyt, kymmenen vuotta myöhemmin, voidaan todeta että Uosukaisen ja muiden julkisuuden henkilöiden paljastuskirjat ovat painuneet ajat sitten ansaittuun unohdukseen, mutta niiden parodiaksi syntynyt Hotakaisen romaani on edelleen erittäin elinvoimainen. Klassikko, jonka aineksiin kuuluu myös autoihin kohdistuva pakkomielle, on ruotsinnettu vuonna 2006.

Mutta kenties kaikkein terävin viimeaikainen suomalaissatiirikko Arto Salminen (1959-2005) ansaitsisi hänkin tulla ruotsinnetuksi.

Salminen kirjoitti tiiviin, raadollisista romaaneista koostuvan tuotannon, jossa Suomea tarkkaillaan usein erilaisten työpaikkojen kautta: ääneen pääsevät varastomiehet, pakolaiskeskuksen työntekijät, toimittajat, pienyrittäjät, taksikuski. Suomi näyttäytyy hauskoissa mutta synkissä romaaneissa lisääntyvän eriarvoisuuden maana, jossa itsekkyys kukoistaa ja heikompia sorretaan surutta.

Arto Salmisen kaksi viimeistä romaania muodostavat hänen tuotantonsa ehdottoman huipun. Lahti (2004) kertoo nuoresta varusmiehestä ja hänen pienyrittäjäisästään, joiden erillisistä tarinoista syntyy tehokas kokonaisvisio. Kaupankäynti ja sodankäynti ikään kuin vaihtavat retorisesti paikkoja: kauppaketjut suhtautuvat toisiinsa kuin vihollisiin, kauppiaat puhuvat strategioista, hyökkäyksistä , valtauksista; ammattisotilaat puolestaan suunnittelevat manööverejään samassa hengessä kuin kaupat omaa logistiikkaansa – ihmiset ovat kuljetettavaa materiaa, hävikki on luonnollinen osa toimintaa, tehokas kuljetus ja varastointi kaiken perusta. Pienet ihmisyksilöt jauhautuvat mitättömiksi kaupan ja sodan suurissa koneistoissa. Romaani Kalavale (2005) puolestaan on hirtehinen visio tosi-tv:n maailmasta: yhteiskunnan syrjäytyneet pyrkivät kilvan Auschwitz-nimiseen tv-ohjelmaan, jossa kilpailijat jakautuvat vartijoihin ja vankeihin, ja koko kansa katsoo vastaanottimistaan julkista nöyryyttämistä illasta iltaan.

Salmisen antama kuva ilottomaksi ja toivottomaksi menneestä elämänmenosta on tehokas ja iskevä. Samaa voi sanoa myös Markku Pääskysestä (s.1973), jonka tuotanto koostuu ohuista mutta kielellisesti rikkaista romaaneista. Niistä viimeisin, Vihan päivä (2006) perustuu todella tapahtuneeseen perhesurmaan, jossa suuren velkataakan uuvuttama äiti surmasi perheensä ja itsensä. Pääskynen ei kuitenkaan juutu romaanissaan pintatason sensaatioihin, vaan tunkeutuu kerronnallaan ihmisen pään sisään ja kuvaa koskettavasti ja kauniisti inhimillistä tragediaa, josta toivon ja toivottomuuden vaihtelu tekee tunnistettavan ja yleispätevän.

Kirjojen luettelemista voisi jatkaa pitkäänkin, mutta pysähdyn tähän ja kysyn itseltäni, tarjoaisiko Mikko Lehtonen minulle oluen. Olenko löytänyt sellaista suomalaista romaanitaidetta, jonka teemana ei ole miehen kriisi, naisen identiteetti tai Suomi ja suomalaisuus?

Olen sentään, muutaman teoksen. Mutta samalla kun istuskelen Lehtosen seurassa nauttimassa janojuomaa hänen laskuunsa, suomalaisen kirjallisuuden valtavirta vyöryy ohitsemme muuttumattomana, tasaisena, pohtien sotien seurauksia, miehenä olemisen malleja, naisten kohtaamia haasteita. Ja tuon valtavirran äärelle ovat kerääntyneet lukijat, toimittajat ja kriitikot esittämään yhä uudestaan samoja kysymyksiä: onko tämä romaani totta? Antaako se oikean kuvan siitä, mitä on olla suomalainen mies? Kuvaako se oikein naisen ponnistelua kohti tasa-arvoisuutta?

Nuo ovat tietenkin tärkeitä kysymyksiä, ja kenties romaanin tärkein yksittäinen tehtävä onkin se, että sen on kerrottava totuus – jonkinlainen totuus jostain. Mutta niin usein romaanissa nähdään vain sellainen totuuden aspekti, jota voisi nimittää ”sanomalehtitotuudeksi”: juututaan jonkin historiallisen tapahtuman tulkintaan tai tutkitaan, kuinka romaani heijastelee jotain sosiologista muutosta. Toinen aspekti on ”naistenlehtitotuus”: haetaan romaanista jotain yleistävää väitettä miesten ja naisten suhteista ja nostatetaan hetken kestävä kohina, tehdään kenties romaanin innoittama kiertohaastattelu tai lukijakysely.

Niin usein unohtuu, että kirjallisuus on kieltä, ei pelkkä heijastus jostain todellisuudesta. Kielen ja rakenteen uumenissa piilee romaanin ”kirjallinen totuus” – ihmistä, maailmaa, taidetta, ajattelua koskevien havaintojen joukko, joka ei typisty uutisotsikoiksi tai netissä julkaistaviksi päivän kysymyksiksi. Kielen mahdollisuuksien tutkiminen ja vakiintuneiden rakennekaavojen kyseenalaistaminen ovat olennainen osa sanataidetta, ja niillekin olisi jo korkea aika antaa niiden ansaitsema asema sekä kirjallisuuden tekijöiden että lukijoiden keskuudessa.
0 kommentarer
Postet 01 Dec 2007 av Kritiker
Navn:
E-post: (valgfritt)
Skriv Kritiker:


| Glem meg



Hovedside debatt
Hovedside Kritiker

ARKIV
Våldsideologier och psykiska strukturer
Vad är kritik?
S –> S
Intrigens makt
Litteraturens omgivelser
Vertikal topografi
Mieheydestä, naiseudesta ja suomalaisuudesta
Finland mellan tvångssvenska och barbardanska
Om att läsa Göran Sonnevis Ocean
Krise og kritik i Norden

ANDRE
FSL
Alternativ publicering
Litlive
Nypoesi